Mistähän sitä alottais?

Olen nyt 35 vuotias nainen ja sairastanut masennusta eri voumakkuuksilla jotakuinkin 15 vuotta. Ekan kerran masennus mulla todettiin jossakin vaiheessa esikoisen syntymän jälkeen. Varsinaisesti sitä ei sanottu synnytysmasennukseksi ja siitä on aikaakin jo niin paljon, plus, että esikoien oli koliikkivauva yksivuotiaaksi asti, joten en muista missä kohtaa masennuin ja kauanko sitä kesti vai menikö pois ololenkaan ennen kun uudestaan masennuin..

Olen tässä lähi vuosina/aikoina koittanut etsiä vaihtoehtoisia menetelmiä masennuksen pois saamiseen ja tutustunut mm tällaiseen  mahtavaan sivuun, missä olikin jo ennestään tuttua tietoa E-Epan suhteen ja oman mielenhallinan suhteen, mutta muutoin hieman uutta tietoa, suosittelen sivua kaikille lievestä/kohtalaisesti masentuneille.

Itselläni on vaikea/keskivaikea masennus parhaillaan ja lääkkeenä menee Cymbalta 60mg x2 / vrk eli 120mg vrk. Cymbaltan sain hieman jälkeen nuorimmaiseni syntymistä, eli reilu 6 vuotta sitten. Tätä ennen mulla on kokeiltu lähestulkoon kaikki lääkkeet, masennukseen, ahdistukseen, jotakin skotsofreniaankin käytettäviä lääkkeitä on kokeiltu ja kaikenmoisia, pahimmillaan meni montaa päällekkäistä masennus ja ahdistuslääkettä, unilääkkeitä, nukahtamislääkkeitä ja rauhottavia samaan aikaan, olin ihan kävelevä zombi ja jäin pahasti koukkuun bentsoihin ja aloin käyttää niitä väärin 

Kun pääsin omin avuin niisatä irti, pyysin silloista hoitavaa lääkäriäni, ettei määräisi mulle mitään huumausaineeksi kepaavaa eikä mitään riippuvuutta aiheuttavaa, enää ikinä ja tämä on kaiketi kirjattu papereihinikin.

Nyt sitten taas on lääkkeiden vähennyt/lopettaminen ollut mielessä, mutta pelkään jos teen itsemurhan jos olo menee, öö mikä se sana on, ei ahdistunut, ehkä voimaton elämän vastoinkäymisille??

Muutettiin maalle pari kuukautta sitten ja elämä on siitä asti hymyillyt, olen jaksanut tehdä paljon asioita ja olen tullut iloiseksi ja pirteäksi, mutta tänään miettiessäni lääkkeen vähennystä ja pelkoa että elämä käy ylivoimaiseksi, huomasin, etten ole itkenyt pitkään aikaan. Eikös se olisi normaalia, että joskus tuntisi niin suurta surua tai voimattomuutta tai kiukkua, että itkisi? 

Onko tää lääke tehnyt elämästäni liian tasaista?

Tänään sain nuorimmaiseni ekaluokan opelta tiedon, että lapsellani on paljon vaikuksia koulussa ja oppimisessa. Tuntui kuin maailmani eteen olisi vedetty taas väsymyksen verho, kaikki haluni tehdä mitään tänään loppui siihen paikkaan. Siitä sainkin kimmokkeen kirjoittaa tätä blogia ja pohtia, että eikö asioiden kuulukin joskus tuntua vaikealta ja saada ikäviäkin reaktioitaihmisessä aikaan? Eikö kuulukkin joskus tulla surulliseksi? Välittää, olla voimaton? Olen nyt vähentänyt Cymbaltaa omin päin niin, että ottanut joka toinen päivä vaan yhden kapselin. Tosin vasta kaks kertaa nyt. Voiko vaikutuksen jo Millainen on normaalia surua ja ahdistusta? Millainen lääkärin apua tarvitsevaa? Missä se raja menee ja miten sen pitäisi huomata?

Minä haluaisin tuntea normaalit tunteet, olla iloinen, surullinen jne. Jotenkin kuvittelen, että olen liian "tasainen" nyt? Onko se normaalia vai onko se minulle välttämättömyys ettei satu mitään typerää...?

Mut nyt väsyttää tää kirjottaminen, jatkan myöhemmin.